Ensimmäinen näyttely

Kirjoittanut: Iisa M.

Syyspuolella 2018

Saimme viime syksynä (2018) vihdoin ilmoitettua Shevisin ensimmäiseen koiranäyttelyynsä. Äidillä on aikaisemmin ollut näyttelyistä kokemusta vain vanhojen tuttujen kautta, sillä he ottivat häntä mukaan oman koiransa esityksiin. Hän oli lukenut säännöistä ja kehässä käyttäytymisestä paljon, sekä kuulustellut useita koiraihmisiä. Jännitys löysi tiensä minuun, vaikka kuinka vakuuttelin itselleni, ettei tämä ollut kovin paha. Olihan kyseessä sentään pentunäyttely.

Minua näyttelyt eivät kiinnostaneet pätkääkään. Pidin niitä täysin turhina, suorastaan ajanhukkana. Ihan totta, niin minä ajattelin. Shevisin ensimmäinen show muutti kantani, joskin mutkien kautta. Nykyään toivon näyttelyistä itselleni elämäntapaa.

Show ei ollut kovinkaan iso, mutta sen yhteydessä pidettävien koiramessujen takia se järjestettiin Tampereen messukeskuksessa. Matka Tampereelle oli Shevisin toinen matka junalla. Ensimmäisellä reissullaan se oli matkannut Siinan kanssa Vaasaan sukulaisia tapaamaan.

Suuntasimme rautatieasemalle Shevisin sisaren viimeaikaisen menestyksen innoittamana: Dyydimme pentueesta myös toinen narttu oli tuotu Suomeen. Vain päiviä aiemmin se oli menestynyt pentunäyttelyssä jossain päin eteläistä Suomea, parhaana tuloksenaan BIS-3 (Best in Show eli näyttelyn paras-kilpailu, kolmas sija). Olin innoissani, sillä ylpeänä perheeni ensimmäisen koiran toisena omistajana pidin Shevisiä maailman kauneimpana koirana.

Pääsimme tuttumme kyydissä näyttelypaikalle. Shevis oli silloin kokematon autolla reissaaja. Pentuparka tärisi ja läähätteli pitkin matkaa, sen oloa tuskin kykeni sanomaan järin mukavaksi. 

Perillä seikkailimme messukeskuksen ympäristössä Shevisin jännitystä lieventääkseni. Syömättä jäänyt aamuruoka päätyi vihdoin muoviseen matkakuppiin ja Shevisin mahaan, jolloin pennun ilme kirkastui silminnähden. Sen syödessä en voinut olla ihmettelemättä ruokakupin valmistajan ajatuksia: mikä on ihme on saanut valmistajan liimaamaan turkoosin kupin seunalle tarran, jossa lukee "VUH!"? Tarroilla ja koirilla ei ole tapana sopia yhteen, mikä vahvistui, kun jouduin keskeyttämään Shevisin aikeet sen alkaessa nyhtää VUH!ia hampaillaan.

Shevis treenaa pentunäyttelyyn.

ENSIMMÄISTÄ KERTAA KEHÄSSÄ

Aamu oli kirkas ja viileä, juuri sellainen aamu joka luo tunnelmaan ensimmäiseen näyttelykertaan. Emme kiertäneet puistikossa kovin kauaa, mutta arvostelun alkuun oli vielä tunteja. Sisääpääsy tuntui näin ensimmäisellä kerralla todella tiukalta, kaikki todistukset sun muut piti ovivirkailijalle näyttää. Eniten ehkä jäi pyörimään se, miten miehen ilme terävöityi, kun hän näki rokotustodistuksen kanteen kirjoitetut kyrilliset aakkoset. Tuontikoiran omistajana en voi olla toivomatta, että ihmiset joskus pääsisivät eroon ennakkoluuloistaan. 

Kulutimme aikaa istuskelemalla viltillä seinustaan nojaillen. Shevis kävi mielellään makuulle pitkän matkan uuvuttamana. En voinut olla kadehtimatta viereen leiriytyjien kevythäkkejä ja retkituoleja, mutta minkäs teit. Olimmehan sentään ensimmäistä kertaa näyttelyssä. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta en ilmeisesti häkki-tuoli-ihmis-koiratungosta. 

Kehässä 3 esiteltäisiin tänään kolme whippetiä. Koska kyseessä oli pentunäyttely, vähäinen luku ei tullut puskista. Shevisillä oli omassa luokassaan yksi kilpailija. Uroksia oli yksi.

Ensimmäinen ongelmamme sai alkunsa jo kauan ennen, kuin äitini Siina edes astui kehään Shevisin kanssa. Meitä molempia jännitti valtavasti, mikä tuntui minusta jokseenkin hassulta. Näyttelyssä oli tarkoitus esittää koiraa. Esityksen laadulla on tietenkin suuri merkitys arvosteluun, mutta koiraa siinä arvioidaan, ei sen ohjaajaa. Silti kämmeneni ihan hikosivat, kun Siina lykkäsi kännykän kameroineen käteeni antaen tehtäväkseni kuvata esityksen. 

Toinen moka kävi, kun Shevis ja äiti astelivat kehään - ja oli uroksen arvostelun aika. Anteeksi häiriöstä...

Oli hämmentävää, kuin vastoin kaikkia odotuksiamme Shevisille ei noussut KP:tä, saati rotunsa parasta. Itsevarmuutemme kostautui tuntuvalla pettymyksellä. On hassua, miten vakavasti tällaiset jutut helposti ottaa.

Shevis ja minä Tampereen messukeskuksessa näyttelyssä

UUSIA NÄYTTELYITÄ KOHTI

Koiranomistajat saattavat olla pettyväistä sorttia, kuten esimerkiksi minä itse. Olen huomannut, että näyttelyissä mikään menee harvoin niin kuin on kuvitellut. Siitä huolimatta keräsimme kamppeemme ja astuimme hallista ulos varmoina siitä, että näyttelyharrastuksemme tulee jatkumaan.

Kun katsoin Shevistä, tunsin itseni aavistuksen hömöksi. Pentu tarkkaili ympäristöään saaliseläinten varalta ja kiskoi hihnaa suuntaan jos toiseenkin. Sen korvat lupattivat tehden siitä vielä pikkupennun näköisen. Ei sitä kiinnostanut, oliko se saanut kunniapalkintoruusukkeen. Ei se välittänyt siitä, ettei se ollut edennyt jatkoon.

Se lauantai Tampereella oli opettavainen ja loppujen lopuksi mukavakin, mutta ennen kaikkea ikimuistoinen. Se loi pohjan harrastukselle, joka on yksi suosikeistani koirien kanssa. Kaikki ei voi aina mennä täydellisesti, koska ihmiset ja koirat eivät kummatkaan ole täydellisiä.