Aikuinen koira & päätös toisesta

Kirjoittanut: Iisa M.

Talvella 2018

Joulun alla alkoivat Shevisin ensimmäiset juoksut, joista kirjoitankin Teinimonsteri-postauksessa. Juoksujen myötä tulivat Shevisille sekä sukukypsyys että järki. Oli aivan kuin olisimme yhtäkkiä huomanneet, miten hullusta luppakorvaisesta pennustamme oli varttunut rauhallinen (tosin luppakorvainen edelleen) aikuinen. Hihnaa kiskottiin, vinkuvia leluja jahdattiin ja puistossa rallattiin edelleen, mutta pääpiirteiltään Shevis oli muuttunut pennusta.

Aloimme vasta nyt todella nähdä, millainen oli se sisätiloissa levollinen ja hellä luonne, josta whippetin rotumääritelmässä puhutaan. Shevisissä tapahtunut muutos oli niin laaja, että sen muistaa terävästi varmasti vielä pitkään. Yhä useammin aloin nähdä koiran, joka tekemisiimme puuttumisen sijaan katseli niitä hiljaa paikoiltaan päätään kallistaen ja hätkähdyttävän tummanruskeita silmiään siristäen. 

ENSIMMÄINEN JOULU

Joulu tuli, ja sen myötä Shevis varttui yhä enemmän. Myös se sai omat pakettinsa kuusen alta, ja vieläpä avasi ne itse - tosin aluksi kiinnosti enemmän kääre, johon oli kätketty yksinomaan sitä varten possunkorva. Vasta hotkaistuaan järsittävän se avasi, pienellä avustuksella, lelupakettinsa, josta paljastui karvainen, violetti leluotus. Sen vatsassa luki “Mighty Rex,” mikä olisi sopinut yhteen pentu-Shevisin kanssa. Kuitenkin myös tämä isompi, kypsyneempi whippet otti lelun riemulla vastaan.

Shevisistä kasvoi joulukuun aikana luottavainen, mutta itsenäinen kumppani, jollainen en ollut siitä vielä koskaan aiemmin ajatellut tulevan. En ollut pohtinut, millainen se olisi aikuisena, sillä rankka pentuaika pakotti minut ja meidät kaikki keskittymään nykyhetkeen. Kun yhden pentua kestetyn vuoden palkkiona olikin uskollinen ja seesteinen, mutta harrastuskoiraksi soveltuva perheenjäsen, oloni oli aluksi hämmentynyt, sitten helpottunut. Huomasin, että aikuinen koira oli todella ollut yhden vuoden kestäneen armottoman kaitsemisen ja sietämisen arvoinen. 

Shevisistä oli tullut koira, joka nautti kevyestä huomiosta ja oman pedin lämmöstä. Toisinaan se edelleen käpertyy sohvalla istuvan kylkeen, mutta pärjää myös omissa oloissaan ja on itsenäinen. Pentuvaiheen hiipumisen myötä siitä on tullut yhä enemmän oman elämänsä eläjä, vaikkei se ole meitä varten oikein koskaan tuntunut olevankaan. Tajusimme, että itseään varten se elää, mutta meidän kumppaninamme ja rakkaana perheenjäsenenämme, jollainen se todella on.

PÄÄTÖS

Aikuisesta koirasta nautimme kuitenkin aika lyhyen hetken.

Lokakuussa ilmoittauduimme Seinäjoella vuosittain järjestettävään NORD & KV näyttelyyn, jonne loppujen lopuksi päädyimme menemään vain turisteiksi. Shevis loukkaantui aivan näyttelyviikolla rallauksensa yhteydessä. Se alkoi ontua toista etujalkaansa, ja illalla koko jalka oli turvonnut tassusta kyynärpäähän. Jouduimme lähtemään eläinlääkärille, kun koira ilmaisi tuskaansa uikuttamalla ja pysyttelemällä liikkumattomana. Röntgenkuvauksissa selvisi, ettei mitään onneksi ollut murtunut. 

Seuraavana päivänä, torstaina, Shevis ei ontunut enää. Perjantaina päätimme lähteä Seinäjoelle, sillä koira ilmoitti olevansa kunnossa normaalilla askelluksella ja kivuttomuudella. Matkasta ei tullut muuta kuin miniloma ja kierros näyttelypaikalla, mutta oli se silti jotain, vaikkemme päässeetkään esiintymään kehässä. Näyttelyn toisena päivänä me kuitenkin näimme sen.

Kasvattajamme uuden pentueen isä oli komea brindle uros. Gaselle’s Fellinin väritys on jokseenkin erikoinen ja kiehtova, emmekä saaneet silmiämme irti siitä. Koira liikkui ryhdikkäästi ja varmasti, ja me vain katselimme. Sitten sanoimme toisillemme, että niin, tuo on sen D-pentueen isä. 

Oli marraskuun loppupuoli ja yksi niistä pimeistä illoista, kun uppouduimme jälleen katselemaan D-pentueen kuvia. Shevis nukkui patjallaan ja äiti ilmoitti, että uuden pentueen pikku Danae on löytänyt kodin. Kasvattaja mainosti jäljellä olevia pentuja aktiivisesti, jolloin me ensimmäisen kerran harkitsimme sitä tosissamme.

Pohdimme meille toista whippetiä.

Shevis oli hädin tuskin aikuinen, mutta takuulla iloinen, jos saisi seuraa. Pennut olivat kauniita, ja näyttelykoiran perimä uhkui niistä selvästi. Narttuja oli vapaana enää yksi, uroksia kaksi. Narttu oli hopeanvärinen, mutta sen väritys oli nimeltään sinibrindle, kun taas sen veljet olivat sysimustia vaalein raidoin.

Kasvattajamme kysyi meltä, että otammeko toisen koiran.

Ja sitten huomasimme, että Siina oli vastannut kyllä.

Loppujen lopuksi päätöshän oli seurausta hetken mielijohteesta ja armottomasta pentukuumeesta, joka hiukan nolottaa. Shevis oli vasta varttunut, ja sen aikuisuudesta olisimme voineet nauttia pidempään. Mutta houkutus oli suuri, ja annoimme sille periksi. 

Niinpä kun päätös oli tehty, emme enää lähteneet perumaan sitä. Tosiasia oli, että talvikuukausien lopulla meille muuttaisi sinibrindle pikkuneiti. Jos joku olisi tullut sanomaan koirasta kuumeisesti haaveilevalle minälleni neljä vuotta sitten, että vuonna 2019 meillä on kaksi koiraa, en olisi uskonut sanaakaan.

Mutta nyt minun oli pakko uskoa, sillä helmikuun lopussa meillä asuisi toinen whippet.