Arpinaama

Kirjoittanut: Iisa M.

Syyspuolella 2019

Shevis oli ensimmäistä kertaa yksin kotona, kun se oli asunut meillä noin viikon. Perjantaina minulla oli lyhyt päivä, ja olin jännittynyt kotiin palatessani. Odotin suurta tuhoa, huonekaluja jyrsittynä, sohvaa täytteet ulos pursuavana, kymmeniä yksittäisiä esineitä hajotettuna…

Sen sijaan sain vastaani vain uneliaan, luppakorvaisen pennun, jonka häntä heilui tapansa mukaan jäykästi mutta iloisesti puolelta toiselle. Shevis ei ollut tehnyt mitään. Ei sitten mitään. Näytti siltä, että se oli nukkunut koko ajan. Ehkä se ei ollut edes tajunnut jääneensä yksin, sillä se oli käpertynyt täkkinsä uumeniin silloin, kun olin lähtenyt. 

PROTESTIN JÄLKIÄ

Vähitellen Shevis alkoi kuitenkin tajuta, mitä oven avautuminen ja sulkeutuminen ihmisen jäljessä tarkoitti. Sen koiranpentutuhoajamoodi aktivoitui, kun lähdimme kaikki lyhyeksi ajaksi kerralla ulos. Shevis ei pitänyt siitä, eikä se jäänyt epäselväksi: kun palasimme, vanhan sohvamme sohvatyynyt oli kaivettu paikoiltaan ja pudotettu lattialle. Pentu itse makasi sohvatyynyttömällä sohvalla ja tuijotti meitä. Se yritti selvästi saada ilmeestään mahdollisimman viattoman, mutta näin sen ilkikurisesta katseesta, että se oli tyytyväinen aikaansaannokseensa. 

Viikkojen vieriessä Shevis joutui olemaan yksin yhä pidempiä aikoja. Useimmiten se ei tehyt mitään, mutta sai toisinaan aikaan kunnon sotkun. Sohvaa emme halunneet suolistettavan, joten laitoimme tuoleja ja tukevia laatikoita sen eteen, ettei pentu pääsisi sohvalle, muttei myöskään loukkaisi itseään jos yrittäisi. 

Tekemisen puutteessa Shevis alkoi repiä pissa-alustojaan, nyhtää täkkiään ja tehdä tarpeitaan lattialle. Saimme todella hyviä vinkkejä niitä pyytäessämme. Aivan, koira oli toimelias, eikä ympäristö tarjonnut sille tarpeeksi virikettä. Aina viimeinen asunnosta lähtijä jätti Shevisille leluja, erityisesti palloja, joilla se kykeni ilman valvontaa leikkimään. Annoin koiralle myös makupaloilla täytettyjä virikkeitä. Erilaiset älylelut, joita joutuu esimerkiksi vierittelemään tai puristelemaan saadakseen herkut ulos, ovat oivallisia. Meille onkin kertynyt kaikenlaista perinteisestä kongista “älypumppuun” ja herkkupalloon.

Syksyn ja talven mittaan Shevis otti sisäsiisteydessä hieman takapakkia. Usein asunnossa vallitseva haju leijui jo käytävän puolella ja tiesin välittömästi, että nyt on tullut sisälle tarvetta jos jonkinlaista. Mattoja emme uskaltaneet käyttää koko pentuaikana, sillä Shevis olisi taatusti ottanut ne tähtäimeensä. Näin ollen emme kuitenkaan ole totuttaneet sitä mattoihin, mikä on pissaamattomien mattojen huono puoli.

METSÄSTÄJÄN ARPI

Suojelimme sohvaa parhaamme mukaan, mutta se kärsi pentu-Shevisistä siitä huolimatta. Toki tuho voisi olla pahempaakin, kuin kaksi järsittyä kulmaa ja nyhdetty alaosa, mutta kodin helmi huonekalu ei ulkonäöllisesti kyllä enää ole. 

En minä eikä kukaan muu olisi arvannut, että Shevis keksisi jyrsiä sohvan pohjaa. Väli lattian ja sohvan pohjan välissä on niin iso, että sinne mahtuu säilytyslaatikoita tavaroineen ja ilmeisesti myös niinkin iso, että Shevis saa ujutettua sinne päänsä. Pentu pureskeli alapintaa ja sai siitä hyvästä kuonoonsa arven, kun joku sen tuhon edetessä paljastuneista metalliväkäsistä raapaisi sitä. Naarmu oli pieni lähempää silmiinpistävä viiva Shevisin päivä päivältä yhä valkokarvaisemmaksi muuttuvassa naamassa. Se itse ei ollut siitä moksiskaan, mutta Siina kolusi minunkin edestäni läpi Facebook-ryhmiä ja avasi kysymyksen haavan mahdollisesta vaikutuksesta lähestyvään ensimmäiseen näyttelyymme.

Rauhoituimme, kun meille vakuutettiin, etteivät pienet naarmut näyttelyä pilaa. Niin, tosiaan, koirathan könyävät jatkuvasti vaikka missä ja niille sattuu ja tapahtuu koko ajan. 

Haava kuroutui umpeen, ja arpeutui, mutta karvaa siihen ei kasvanut. Tiirailin sitä yhdellä silmällä ja odotin, milloin naarmu peittyisi, mutta karvaa ei kuulunut. Shevisillä on musta nahka, joten arpi suorastaan pomppaa silmille sen muuten vaaleasta nokasta. Ihmiset luulevat sitä usein joksikin roskaksi ja Shevisiä itseään näyttää naurattavan, kun pentuaikojen muistomerkkiä koetetaan pyyhkäistä pois sen naamalta. 

Vähitellen lakkasin itsekin pitämästä arpea koiran kasvoihin takertuneena virheenä. Voi Shevis-ajatukset tulivat ja menivät. Minun oli helppo olla harmissaan siitä, miten arpi kauniin koiran naamassa pisti silmään. Oli opittava hyväksymään, ettei karva enää kasva takaisin: arpi komeilee nartun kuonon päällä vielä tänäkin päivänä, mitä nyt joku silloin tällöin siitä mielenkiinnosta kysäisee. Vitsailemme, että suurella saalistajalla täytyy olla arpia. Shevisin naarmu ei liity mitenkään metsästykseen, mutta saa ihmiset uskomaan, miten rauhallinen koiramme muuttuu pupun havaitessaan melkoiseksi metsästäjäluonteeksi.